Masennus.

Lyhyt ja ytimekäs otsikko; masennus.
Siitä olisi siis tarkoitus kirjoittaa. Kaikesta siihen liittyvistä asioista, mutta myös paljosta muusta. Älkää siis pelätkö, en aio vuodattaa täällä pahaa oloani päivästä toiseen. Toiset päivät ovat varmasti parempia kuin toiset. 

Voisin ensin kertoa hiukan itsestäni ja taustastani. Liikaa en kuitenkaan halua paljastaa, koska en halua, että joku "ei-toivottu" ihminen tajuaa, kuka on tekstin takana..

Olen siis 24-vuotias mies. Homoseksuaali. <-- Ei ole tarkoitus tuota toitottaa koko Suomelle, mutta halusin mainita, koska se on osa minua.

Nuoruudessani jouduin kokemaan vakavaa koulukiusaamista. Minua kiusattiin 9 vuotta, eli koko peruskoulu-aika. Ala-asteella vähän vähemmän, silloin se oli enemmänkin pientä ivailua, tönimistä tms. Yläasteella se sitten muuttuikin pahemmaksi. Minua loukattiin tosi monista henk.kohtaisista asioista, haukuttiin, hakattiin koulun jälkeen, nöyryytettiin julkisesti ja ynnä muuta "mukavaa". Kiusaaminen päättyi onneksi siihen paikkaan, kun päätin peruskouluni.. mutta hassua, eikös, että 8 vuoden takaiset asiat silti edelleen silloin tällöin tulevat kummittelemaan mieleeni. Jos en ajattele niitä hereillä, niin sitten ne tulevat joskus uniin.

Sen lisäksi oon kokenut paljon pettymyksiä ihmissuhteissa. On valehdeltu ja käytetty törkeesti vaan hyväksi. On tullu seurusteltua yli 3 vuotta narsistinkin kanssa, joka meinas tuhota mun elämän, kunnes lopulta tajusin lähtee suhteesta pois.

Sen jälkeen sain hetkeksi virtaa ja sain suoritettua opinnot viimein loppuun, mutta nyt tuntuu siltä että olen taas samassa pisteessä. Elämä tuntuu kurjalta, mieliala alakuloinen, mikään ei jaksa oikein innostaa. Tai joskus jaksaa, mutta sitten se into taas lopahtaa.

Erilaisia terapia ja laitoshoito-jaksoja takana jonkin verran, mutta vieläkään ei tunnu siltä että oisin saanut käsittelemättömät asiani päätökseen.

Masennus - se on siitä ikävä sairaus, että sitä ei voi ennustaa milloin siitä "paranee", vai kulkeeko se läsnä koko loppuelämän. Siihen ei ole mitään tiettyä rokotetta tai lääkettä joka sen voisi viedä kokonaan pois. Kerta heitolla. Voi kun sellainen lääke olisikin, mutta niitä lääkkeitäkin on saanu kokeilla vaikka minkälaisia, tietenkin sen takia että löytyisi sopiva lääke. Mutta ei nekään auta, kun ehkä yleiseen vireyteen vähän. Auttavat unensaantiin jne. Mutta ei nekään vie sitä masennusta täysin pois.

Niin jokos mä kerroin mun tän hetkisen diagnoosini.. Eli se on toistuva keskivaikea masennus. 3 vuotta sitten diagnoosi oli puolestaan vakava-asteinen psykoottinen masennus. Ja mitkä asiat olivat hitusen verran niitä asioita, että diagnoosi oli eri? No.. sillon 3 vuotta sitten oli joo vähän noita psykoottisiakin oireita, mutta silloin taustalla oli itsemurhayritys, joka teki masennuksesta vakava-asteisen. Nyt puolestaan kun taustalla ei ole itsari-yritystä, kyseessä on keskivaikea. 
Varmaan myös osakseen diagnooseihin vaikuttaa noi kaiken maailman BDI-kyselyt sun muut, jotka on varmasti aika monelle masentuneelle tuttuja?

Mutta missä määrin kuitenkaan voidaan mitata, onko masennus vakava vai keskivaikea.. minun mielestäni kaikenlainen masennus on vakavaa, oli se sitten itsetuhoista tai ei, koska loppujen lopuksi keskivaikea masennuskin voi johtaa itsemurhaan.

Ymmärrän sen, ettei kukaan ihminen voi nähdä toisen pääkopan sisälle, eikä nähdä ajatuksia jotka päässä pyörii.. Mutta tällaiset kyselyt on alkanut jostain syystä mua huvittamaan, mutta myös ärsyttämään pikkuhiljaa. Mikään lappu tai testi ei voi näyttää niitä asioita, mitä minä sisälläni tunnen. Kyllähän ne voi jonkinlaista suuntaa näyttää, mutta miten hyvin.. on sitten asia erikseen.

Siksipä mielestäni terveydenhoidossakin pitäisi VIELÄKIN ENEMMÄN käyttää hyötynä terapeuttista keskusteluapua. Aivan liikaa tänäkin päivänä ihmisille määräillään vaan reseptejä ja ojennetaan kättä päälle, että onnea sulle vaan elämääsi! Tai sitten pidetään laitoshoidossa, joka sekään välttämättä ei loppujen lopuksi ole hyvä asia. Tietysti alkuun on, mutta jos laitoshoidossa on vaikkapa useita vuosia, voi olla kauhea kynnys palata ns. "normaaliin" elämään.

Siksi oikeanlainen keskusteluapu on tavattoman tärkeää ja onhan sitä saatavilla, mutta aina ei välttämättä tarpeeksi ajoissa. Kun aina sanotaan, että resurssit resurssit.. eivät riitä jne. Mutta kyse on kuitenkin ihmiselämästä, jota mikään ei voi korvata.

Yhteiskunnassamme on paljon epäkohtia, mutta epäkohtienkin kanssa on vaan elettävä. Karu tosiasiahan on se, että kukaan ihminen ei voi vahtia toista 24/7, kukaan ei voi pelastaa toista masennukselta. Vaan se suurin ponnistus lähtee ihmisestä itsestään. Täytyy löytää se voima ja tahto ja sanoa itselleen, että kyllä minä tästä vielä nousen ja otan sen avun vastaan minkä saan.

Nyt minä kuitenkin taidan alkaa tältä erää lopetella.
Jatkossakin tulen kirjottamaan tänne enemmän mieltä askarruttavista asioista, omasta elämästäni, kokemuksistani, masennuksestani ja ylipäätään arkipäiväisestä elämästä.

Toivon, että jos joku tätä blogia lukee, niin muistaa sen, että ei ole ajatustensa ja ongelmiensa kanssa yksin. Oliskin itseasiassa tosi hienoa, jos muutkin tänne kirjoittavat omasta masennuksestaan, kokemuksistaan tai ihan mistä vaan. Sana on vapaa.

Keskustelu ja vertaistuki on yllättävän paljon energiaa antava lähde.

Minä hymyilen täällä, koska elämä kuitenkin tuntuu voittavan. Enkä minä ole tullut tänne luovuttamaan. Hymyile sinäkin siellä :-) Zau!